Jo vuosien ajan olen kaiholla muistellut blogien kulta-aikaa; tai jos en nyt vuosien, niin ainakin jonkinlaisen merkittävän ajanjakson.
Blogeissa oli jotain, mikä toi ihmisten mielenlaatua esiin eri tavalla kuin nykyinen sosiaalinen media. Kenties niiden eroissa on jotain samaa kuin kirjan ja elokuvan kertomassa tarinassa. Tai sitten tuo koko mielikuva blogeista on boomeroituvan nuoren miehen harhaa – jos siis on edes mahdollista olla samanaikaisesti sekä boomeroituva, että nuori mies.
Olen huolissani tulevaisuudesta; ja minä olen siitä huolissani erityisesti blogien osalta. Syynä on se, että teknologia on mahdollistanut jopa ihan fiksujen (kenties fiksumpien kuin tämä) sisältöjen tuottamisen helposti ja vaivatta, mikä vaikuttaa puolestaan internetin sisältöön. Etenkin tällaisiin pitkiin, polveileviin teksteihin, jotka tajunnanvirran mukana kulkeutuessaan ovat sisällöltään jossain WC-kirjoituksen ja päiväkirjan välimaastossa . Pienellä vaivalla saadaan keskeneräisestäkin ajatuksesta täydellinen teksti, mikä sinänsä varmaan on ihan hyvä asia – mutta toisinaan juuri se epätäydellisyys kiinnostaa.
WC-kirjoitukset ovat siitä hieno taiteenlaji, että ne ovat yksi puhtaimpia itseilmaisun muotoja. Ne eivät välttämättä tavoittele mahdollisimman suurta lukijakuntaa, taikka yritä esittää mitään järkevää ajatusta. Ja mieleni kultaamissa muistoissa osa blogeista sisälsi tällaisen itseilmaisun muodon, jossa oli mahdollista esittää ajatus, tai vain ajatuksen puolikas, jota ei oltu hiottu ja optimoitu jonkin suuremman agendan palvelemiseksi; se oli luotu vain tekemisen ilosta.
Onko tässä kaipuussa sitten mitään mieltä? Onko tällaisen sekavan ajatuksenjuoksun kirjoittamisessa mitään järkeä? Jos kaipaamani blogit tulisivatkin takaisin, lukisinko niitä edes itse? Rehellisesti, en tiedä. Vielä rehellisemmin, en usko.
George Carlin sanoi useamman ihmisen kirjoittavan runoutta kuin lukevan sitä. En tiedä todellisia lukuja, mutta hän saattoi hyvinkin olla oikeassa. Ehkä tärkeintä onkin itse prosessi eikä lopputulos. Parhaimmillaan kuitenkin keskeneräinen, hieman epämääräinenkin ajatus riittää siihen, että muut voivat tuntea jonkinasteista yhteenkuuluvuutta. Kai se on ainakin jonkin arvoista.